Tapio Rissanen | Piimäposti
Sahanhoitajan perheen vesana varttuneesta Tapio Rissasesta olisi voinut tulla maailmankansalainen jo pojankoltiaisena. Kurssi kuitenkin kääntyi köyhyydestä kärsineellä Iisvedellä tarvittuun nousuun ja Piimän saha on vahvasti voimissaan nyt lähes 80 vuotta hänen syntymästään myöhemminkin. Millaista elo oli jälleenrakennettavan Suomen sahatyöläisten pitäjässä ja mitkä olivat eteenpäin kantavat tärkeimmät voimat?
 

Langat lauloivat mereltä, mitä sahasta soitettiin

 
Nietosta ei ole nimeksikään näköpiirissä, kun tammikuuta eteenpäin iltapäivästään päivää jo hiljalleen venyttävä Jauholahden tienoo saa seurakseen sille hyvin tutun tulijan. Tapio Rissasen lapsuudenkoti oli aikanaan Piimän tontin pihapiirissä, sahan ja lautatarhan välisessä koivikossa.
 
Rupatteluhetkeämme isännöivä konttori tuli kamareitaan ja lankkulattiaansakin myöten Rissaselle tutuksi jo varhaisvuosina, kun oli aika laittaa leikit käyntiin lapsuudenystävän, toimitusjohtaja Arvo Tanhuanpään Anita-tyttären kanssa.
 

Sahan työväki suhtautui minuun ja lapsiin muutenkin aina hyvin lämpimästi, eikä kukaan juuri kiusannut. Johtajasta minulle ei jäänyt niin tarkkaa muistikuvaa, koska hän matkusti ja oli poissa paljon, Tapio Rissanen miettii posliinisen kahvikupin korvaa salihuoneen pöydässä tapaillen.

 
Mato-onginta rannalla sijainneilla tukinnostopaikoilla on myös selvästi piirtynyt Rissasen muistiin. Samoin uuttera työnteko, jota pääsi harjoittamaan hyvin harvain, koska varsinaisia työn ikärajoja ei tuolloin vielä niin tarkoin tunnettu.
 

Täältä on kaikki muistot kesätöistä alkaen. Täällä sahalla oli sellainen periaate, että koululaisille tarjotaan kesätöitä ja meitä olikin täällä hommissa kymmeniä! Muistan miten olin niputtamassa kimpejä hedelmälaatikoita varten.  Ne olivat menossa Englantiin. Kimmet sidottiin yhteen rautalangoilla lujaksi nipuksi. Vanhoissa ilmakuvissa ne kimpitarhat näkyvät varmaan edelleen, hän tuumii mielessään taaksepäin aikaa palaten.

vanha ilmakuva 1930-luvulta

Tapio Rissasen Einari-isä oli vuonna 1944 kiiruhtanut Petroskoista jatkosodan pauhusta sahan työn tahtia ja tuotantoa pyörittämään. Työtä, leipää ja lämpöä kun tarvittiin kipeästi Sisä-Savon sydämeen.

 

Isäni oli valmistunut Viipurin sahakoulusta vuonna 1936. Olosuhteet olivat silloin sodan jälkeisessä Suomessa hyvin hankalat. Kanadassa oli isälle jo työpaikkakin valmiina, jos tilanne täällä olisi kehittynyt liian vaikeaksi. Asiat kuitenkin lähtivät kulkemaan parempaan suuntaan, Rissanen muistelee.

 
Einari Rissasen titteli ja tehtävä sahanhoitajana oli taannoinen vastine nykyiselle tuotantojohtajan vakanssille, joka metsäteollisuuden alan työnimikkeenä yleistyi vasta 1970-luvulla ja silloinkin lähinnä vain isoimmissa sahalaitoksissa.
 
Leiviskässään Einari Rissanen oli varsinainen monitoimimies, joka huolehti tuotannon suunnittelun sekä oikeat tavarat oikeisiin laivoihin ja myös uuden henkilöstön palkkauksen.
 

Meillä käytiin oveen koputtelemassa iltaisin ja kyselemässä töitä. Ihmiset saattoivat tilata meiltä kaukopuhelun ja sitten istahtaa tuvan pöydän ääreen odottelemaan saapuvaa soittoa. Puhelimet olivat 40- ja 50-luvuilla melko harvinaisia, Rissanen kertoilee.

 
Oli puhelimella toinenkin rooli: Sen tehtävänä oli piristä myös laivoilta saapuvien sähkösanomien merkeiksi.
 

Esimerkiksi Porin satamaan tuleva alus lähetti jo mereltä ennen satamaan saapumistaan sähkösanoman. Siitä lähetetiin puhelimitse heti tietosisältö ja meillä kotona kirjoitettiin viesti ylös. Minäkin vastaanotin niitä, ainakin laivojen nimissä oli tulkintaongelmaa. Näin isä osasi nopeasti ryhtyä valmistelemaan satamaan lähetyksiä sekä toimittaa oikeat tavaraerät, oikeaan paikkaan ja oikea-aikaisesti, Rissanen kuvailee muinaista logistiikka- ja viestintämanööveriä.

Tapio Rissanen

Tapio Rissaselle vuonna 1927 valmistunut sahan konttorirakennus on lattioita myöten tuttu paikka.

 

Ylpeyttä työstä ja inhimillistä kaukokatseisuutta

 
Puute ja niukkuus olivat 1940-luvun lopulla seudulle isoja ongelmia. Toisinaan myös iloliemi virtasi. Työväen rilluttelu ja ilonpito oli kuitenkin suht säntillisesti rajattu lauantai-iltoihin ja työkunto maanantaina oli jokaiseen sahatyöläiseen iskostunut kunnia-asia. Sitä ei tarvinnut erikseen juuri teroittaa. Sahan väki arvosti omaa työtään niin paljon.
 
Vuonna 1924 metsänomistajien toimesta alulle pantu sahalaitos oli merkittävä elinkeinon lähde koko seutukunnalle. Ihmisten keskinäistä vastakkainasettelua Rissanen ei muista koskaan nähneensä tai tunteneensa, vaikka näkemyseroja oli yhtä lailla kuten erilaisten ihmisten välillä on tänäänkin.
 

Iisvesi oli sellainen köyhä työläismiljöö. Perheasunto tarkoitti yhtä huonetta ja hellasyvennystä. Silti ihmisissä loisti sellainen valoisuus ja peruspositiivisuus. Uskon, että siihen osaltaan auttoi ihmisten väliset hyvät ihmissuhteet. Naapuria aina autettiin, Rissanen pohtii.

 
Keskinäisen kunnioituksen peruskantoa juurrutti varmasti myös sahojen harjoittama sosiaalipolitiikka. Jälleenrakennuksen alkutaipaleella ei suhdannevaihteluissa tunnettu esimerkiksi lomautuksia. Välillä lisävuoroon palkattiin kymmeniä ihmisiä. Välillä saha kävi vain yhdessä vuorossa. Työntekijämäärä vaihteli tuotantotilanteen mukaan.
  

Isäni joutui pohtimaan arjen tilanteita, kun piti huonon tilanteen vuoksi päättää kymmeniä työsuhteita. Kuulin kotonani isän käyvän työnjohtajan kanssa tarkkaan läpi koko työntekijän perheen asemaa. Tilanteessa katsottiin, oliko puolisolla töitä. Viimeiseen asti haluttiin välttää se tilanne, ettei koko perhettä kohtaisi yhtä aikaa täysi työttömyys. Sitä selvitettiin huolella.  Silloin ei ollut mitään sosiaaliturvaa, Rissanen käy muististaan läpi sangen inhimillistä ja kauaskantoista katsantotapaa pakkoraoissakin.

 

Sinnikäs sahuri ei sellubuumia tai ”aateekoota” säikähdä

 
Koko kotimainen sahakenttä tuli erityisen hyvin tutuksi Tapio Rissaselle 1970-luvulla, kun hän toimi yhä edelleenkin puuteollisuuden äänitorvena toimivan Puumies-lehden päätoimittajana.
 

Silloin kiersin läpi kaikki Suomessa toimineet sahatuotantolaitokset. Tällaisia Iisveden Metsä Oy:n kaltaisia sahoja oli silloin vielä noin 300. Silloin 70-luvulla oli paljon yhden perheen omistamia pieniä sahoja. Alalla paperi ja sellu olivat niin sanotusti oikeaa bisnestä ja saha nähtiin usein pelkästään hakkeen tuottajana. Tämä näkyi myös siinä, että sellukonserneissa investointiasteet olivat kovemmat, Rissanen muistelee energiakriisistäänkin muistettavan vuosikymmenen muutosaskeleita.

 
Lukuisat pienet perheiden omistamat sahat joutuivat vaikeuksiin siitä syystä, että sahatavaramarkkinat ovat aina olleet perin ailahtelevaisia. Perheomisteiset sahat eivät osanneet vielä 1970-luvulla erikoistua, vaan yrittivät kilpailla massatuotannon sarjassa. Se johti usein sahaustoiminnan päättymiseen.
 
Suurissa konserneissa tuloksen tavoittelu suosi sellun tuotantoa. Sahamiehet joutuivat istumaan sellukonserneissa neuvottelupöydissä hiljaisina, kun investointipäätöksiä ryhdyttiin tekemään.
 

Sehän on ihan ymmärrettävää, kun sahatuotteilla oli niin paljon pienempi liikevaihto. Jos se sahaus ja hake ovat alle 10 %, niin minkä teet? Tuohon aikaan tukeistakin tehtiin usein mieluummin sellua. Se oli tärkeämpää, hän kuvailee tuon aikakauden konserniajattelua.

 
Toinen 1970-luvun radikaali mullistus saha-alalla koski tietotekniikan esiinmarssia. Ensin tietokoneiden laskentatehoa hyödynnettiin paperitehtaissa ja sitten niitä alettiin hyödyntämään myös sahateollisuuden mittauksessa, tuotannon suunnittelussa sekä logistiikan ohjauksessa.
 
Tuotantoa, suunnittelua ja tukkien mittaamista ryhdyttiin optimoimaan. Raaka-aineesta haluttiin saada kaikki suinkin liikenevä hyöty irti.
 

Sahakulttuurin perinteet olivat lujassa ja asenteellistakin vastarintaa tietokoneita kohtaan oli. Joitakin Puumiesten Liittoon hakemuksensa lähettäneitä ja mukaan pyrkineitä insinöörejä saatettiin jopa hylätä sen perusteella, että he olivat saha-alan perinteen mukaan liian kaukana raaka-aineen tuntemisesta, Rissanen kertoo huvittuneena eräästä kummallisesta havaitsemastaan ilmiöstä.

 
Modernisoinnin kehityksen kelkkaan sinnikkäästi mukaan tarraamista Rissanen pitää Iisveden Metsän selviytymisen kohdalla hyvin merkittävänä asiana.
 

Isä piirteli joskus 60-luvulla kuorimakoneen sijoittamista siirrettävän proomun päälle. Tuo kone oli lopulta käytössä täällä vuosikymmeniä sahan rannassa. Se edusti aikansa modernia tekniikkaa. Silloin päästiin eroon valtavasta käsin tehdystä kuorinnasta. Se oli minusta ihan ensimmäinen modernin toiminnan merkki täällä, hän sanoo.

 
Vuonna 1958 sahalle saapunut Cambio-merkkinen kuorimakone palveli sahaa lopulta kokonaiset 50 vuotta!
 
Nykyisin sahalla on lajittelulaitoksesta linjaan paljon käytössä olevaa automatiikkaa ja robotiikkaa, joka on modernisoinut tuotantoa ja vuosittaisessa tuotetussa mottimäärässä 1970-luvulta on tultu aimo harppaus ylöspäin. Nykyisin Piimän tontilla sahataan ja lähetetään maailmalle nimittäin lähes viisinkertainen tuotantomäärä eli noin 140 000 kuutiota.
 
Parhaillaan keskustelussa kuumana perunana pyörivä tekoäly voisi Rissasen aprikoinnin mukaan tarjota rengin roolia esimerkiksi logistiikan ja suunnittelun avuksi. Tulevat vuodet näyttävät, mikä muuttuu.
 
Seuraavaa 100 vuotta kohti käydään samalla yhteistyötarmolla ja arvostuksella, mikä on opittu jo aiemmilta polvilta. Kuuluuhan sahan nykyinen motto: ”Kannoilta asiakkaalle yhdessä tehden!”. On tullut aika kiittää keskustelusta ja tarinoista.
 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit muuten lukaista miksi Iisvettä kutsuttiin aikanaan ”Pielavetisten Ameriikaksi” ja mitä Rossin kilpatallin sahuriurheilija Kalle Jalkaselta tipahti hankeen. Lue Iisvesi- ja Suonenjoki-seuran vierailusta lisää tästä.